Voiko käytäntöyhteisö tukea oppimista ja tuloja tuottavia projekteja?

Henkilökohtainen essee.

Yhteisöllä voi olla tuhansia jäseniä, ja silti se voi olla yhden järjestäjän varassa. Olen etsinyt mallia, jossa ihmiset eivät vain odota uutta sisältöä, vaan oppivat toisiltaan ja rakentavat yhdessä jotain hyödyllistä. Etienne ja Beverly Wenger-Traynerin käytäntöyhteisöjen malli antaa minulle tavan ajatella tätä mahdollisuutta. Se, voiko malli tukea myös tuloja tuottavia projekteja, on kysymys, jota haluan tutkia, ei tulos, jonka voisin väittää osoittaneeni.

Millaista yhteisöä yritän ymmärtää?

Yritän ymmärtää erityistä ”liiketoimintayhteisön” muotoa: yhteisöä, jossa ihmiset oppivat toisiltaan ja voivat myös kehittää tuloja tuottavia projekteja. Tämä essee on työpaperi osana laajempaa tutkimusta verkkoyhteisöjen eri muodoista ja tyypeistä sekä niiden syntymisestä, vakiintumisesta ja kehityksestä.

Olen pyrkinyt nojaamaan tässä työssä sekä omaan käytännön kokemukseeni että Wenger-Traynerien tutkimukseen.

Essee käsittelee erityistä ”liiketoimintayhteisön” muotoa, vaikka en ole vielä valmis sanomaan, että termi on täysin osuva. Toistaiseksi se on vain työmääritelmä, joka voi tarkentua käytännön toteutuksessa tai vasta kenttätutkimuksen jälkeen, kun ”liiketoiminnan harjoittajien yhteisö” on käynnistetty ja sen kehitystä on seurattu jonkin aikaa.

Olen viimeiset viisi vuotta luonut ja kehittänyt yhteisöjä Twitterissä (ne eivät ole enää aktiivisia), ja nyt työskentelen Redditissä. Olen perustanut yhteisöjä muun muassa valokuvauksen, soveltavan tieteen ja startupien aloilla. Olen ollut mukana kehittämässä talousyhteisöä, ja nyt herättelen henkiin ja kehitän vanhaa mediatutkimuksen yhteisöä Redditissä.

Mitä tapahtuu, kun kaikki odottavat järjestäjää?

Kun kaikki odottavat järjestäjää, yhteisö on riippuvainen jatkuvasta sisällöstä, ja jäsenet ajautuvat pois, kun sisältö loppuu. Aluksi törmäsin samaan kysymykseen kuin moni muu, joka joutuu tai haluaa luoda yhteisön: ”Miten tämän kaiken järjestän?” Siinä ei ole mitään yllättävää. Moni, minä mukaan lukien, tuli yhteisöjen pariin Facebookin, YouTuben, Instagramin ja TikTokin kaltaisilta alustoilta.

Yksinkertaistaen niillä kaikilla on yksi yhteinen piirre: kuvittele malli, jossa järjestäjä seisoo jalustalla ja ihmiset seisovat ympärillä odottamassa, mitä tapahtuu. He odottavat sisältöä, ohjeita ja ilmoituksia, ja se tuo mieleeni vanhan roomalaisen sanonnan: ”Leipää ja sirkushuveja!” Joskus he jopa vaativat sitä. Jos ei ole leipää eikä sirkushuveja, joukko siirtyy sinne, mistä niitä löytyy.

Tässä tullaan asiaan, jota en aluksi ymmärtänyt. Yhteisö ei kuulu perustajalleen. Kyllä, voi tuntua toisin, sillä perustajahan löysi paikan, järjesti käynnistyksen ja käytti siihen luultavasti enemmän aikaa ja resursseja kuin kukaan muu.

Asia on kuitenkin helppo ymmärtää, jos kysytään: mikä on yhteisössä tärkeintä? Mikä on se perusosa, jota ei voi jättää pois missään oloissa?

Tämä osa on ihminen, ne ihmiset, jotka kuuluvat yhteisöön ja osallistuvat sen elämään. Ilman ihmisiä yhteisöä ei ole.

Hyvä on, voisit sanoa, ihmiset ovat yhteisön perusta. Mutta mitä näiden ihmisten välillä tapahtuu? Ihmisethän voivat vain seistä järjestäjän ympärillä ja odottaa seuraavaa ilmoitusta. Heitä voi olla tuhat tai kymmenentuhatta. He ovat paikalla, mutta mitä tapahtuu, jos järjestäjä lakkaa tuottamasta sisältöä?

Tämä sai minut haluamaan ymmärtää, millainen malli ei tarvitse jatkuvaa ruokkimista, ja yrittämään luoda sellaisen, joka ei lakkaa toimimasta järjestäjän poissa ollessa.

Miksi Wenger-Traynerien malli kiinnosti minua?

Wenger-Traynerien malli kiinnosti minua, koska se on yksinkertainen ja koska se kuvaa sitä, mitä olin jo tehnyt omissa yhteisöissäni. Tutustuin Wenger-Traynerien työhön hiljattain heidän lyhyen julkaisunsa Communities of Practice: A Brief Introduction (Etienne ja Beverly Wenger-Trayner, 2015) kautta. Olen toistaiseksi lukenut vain tämän lyhyen johdannon, en tekijöiden laajempia teoksia, mutta näin siinä jo merkittäviä yhtäläisyyksiä siihen, mitä olin tehnyt omissa yhteisöissäni.

Tällä hetkellä kiinnostukseni kohteena on soveltavan yhteisön luominen ja kehittäminen: yhteisön, jossa ihmiset voisivat oppia ja saavuttaa tuloksia, joista on heille taloudellista hyötyä. Mielestäni Wenger-Traynerien käytäntöyhteisöjen malli voisi toimia tällaisen yhteisön rakenteellisena kehyksenä.

Ensimmäinen syy, miksi pidän mallia tähän tehtävään sopivana, on sen yksinkertaisuus: siinä on vain kolme osatekijää.

Rehellisesti sanottuna yritin aluksi rakentaa jotain mallin päälle tai lisätä siihen osia tai mekanismeja, jotka toimisivat säätelijöinä liiketoimintayhteisön sisällä. Usean tunnin yritysten ja järjestelmän jatkuvan monimutkaistumisen jälkeen luovuin kuitenkin pikaratkaisun etsimisestä.

Joka kerta, kun halusin mukauttaa Wenger-Traynerien mallia liiketoimintayhteisöön, päädyin siihen, että lisäykset eivät keventäneet järjestelmän kuormaa vaan loivat uusia ylläpitotehtäviä.

Malli tarjoaa yksinkertaisen lähtökohdan: yhteisen alan, jäsenten väliset suhteet ja ajan mittaan kehittyvän käytännön. Se ei vaadi minua keksimään uutta organisointimekanismia ennen kuin ymmärrän, mitä ihmiset todella tekevät yhdessä.

Mitkä ovat käytäntöyhteisön kolme osatekijää?

Käytäntöyhteisö on Etienne ja Beverly Wenger-Traynerin mallissa ihmisryhmä, jonka määrittävät kolme toisiinsa kytkeytyvää osatekijää: yhteinen ala, yhteisö ja käytäntö. Tekijät kuvaavat osatekijät vuoden 2015 julkaisussaan Communities of Practice: A Brief Introduction. Alla olevat kuvaukset ovat mallin mukaelmia; mahdolliset liiketoimintasovellukset ovat omia tulkintojani.

Kaavio: QuorumLab, perustuu Wenger-Traynerin (2015) malliin.

Kaavio näyttää mallin keskeisen ajatuksen: Wenger-Traynerien kuvauksessa käytäntöyhteisö edellyttää kaikkien kolmen osatekijän yhdistelmää, ei mitään niistä yksinään.

Voiko käytännöstä tulla todellisen projektin perusta?

Yllättävintä oli, että käytäntöyhteisön osatekijöiden kuvauksessa projektimuotoinen liiketoiminta tai taloudellisiin tuloksiin johtava toiminta sopii täysin malliin eikä ole ristiriidassa sen kanssa.

Toinen syy, miksi pidän mallia toimivana yhteisölle, jossa osallistujat voivat paitsi oppia ja harjoitella myös ansaita kehittämällä omia projektejaan, on juuri käytäntö perusosana.

Toisin sanoen kyse ei ole vain samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kerhosta tai teorian keskustelupaikasta, vaan myös paikasta, jossa kehitetään uutta projektia, löydetään hyödyllinen työkalu omaan työhön ja vältetään virheitä, koska muut osallistujat ovat hyvin mahdollisesti kohdanneet samanlaisia tilanteita tai heillä on jaettavia esimerkkejä.

Kolmas syy on oppiminen. Malli ei ole riippuvainen erikseen järjestetyistä koulutuksista: oppiminen sisältyy yhteen sen perusosista, yhteisöön.

Tarkemmin katsottuna näkee, että oppiminen tapahtuu yhdessä. Yhdessä oppiminen tuo ihmisiä luontevasti lähemmäs toisiaan eri tasoilla, sekä henkilökohtaisesti että ammatillisesti. Se luo mahdollisuuksia vahvempiin ja luottamuksellisempiin suhteisiin, jotka voivat olla taloudellisen toiminnan perusta tällaisessa yhteisössä.

Tämä viimeinen kohta kuvaa omaa ajatteluani siitä, miten käytäntö voisi johtaa taloudellisiin tuloksiin.

On tärkeää huomata, että sekä Wenger-Traynerien esimerkit että omani perustuvat käytännön tietoon eivätkä pelkkään teoriaan, sillä olen itse havainnut näitä osatekijöitä yhteisöissä. Tutkittavaksi jää luonteva polku tuloja tuottaviin projekteihin, olivatpa niitä kehittämässä yksittäiset yhteisön jäsenet tai ryhmät, joita yhdistää yhteinen kiinnostuksen ala ja käytäntö.

Tässä minun on erotettava se, mitä lähde sanoo, siitä, mitä toivon voivani tutkia. Wenger-Traynerin malli kuvaa yhteistä oppimista ja käytäntöä. Ajatukseni siitä, että tämä vuorovaikutus voisi johtaa maksullisiin projekteihin, on lisähypoteesi. Yhdessä oppiminen ei automaattisesti tarkoita, että ihmiset löytävät asiakkaita, sopivat vastuista tai saavat tuloja. Nämä lopputulokset pitäisi havainnoida ja dokumentoida erikseen.

Mistä yhteisö löytää yhteistä tekemistä?

Käytäntöyhteisö löytää yhteistä tekemistä käytännöstään: Wenger-Traynerit luettelevat yksitoista toiminnan tyyppiä ongelmanratkaisusta osaamisen kartoittamiseen ja puutteiden tunnistamiseen. Haluan päättää tämän osan kysymyksiin, jotka askarruttavat monia: mikä on tällaisen yhteisön sisältö? Miten sisältöä syntyy? Miten ihmisiä houkutellaan, ja mitä oikeastaan pitäisi tehdä?

Kysymykset ovat hyviä, ja Wenger-Traynerit ovat jo tarjonneet julkaisussaan niihin vastauksia. Itse asiassa he tarjoavat enemmän kuin vastauksia: taulukon, joka auttaa ymmärtämään, miten sisällön syntymisen mekanismi on jo rakennettu itse käytäntöön.

Seuraava taulukko säilyttää Wenger-Traynerien vuoden 2015 johdannon toimintojen kirjon, mutta esimerkit on mukailtu eikä lähteen taulukkoa ole toistettu sanatarkasti.

Lähde: Wenger-Trayner ja Wenger-Trayner, Communities of Practice: A Brief Introduction (2015), esimerkkitoimintojen taulukko. Kyseessä on mukaelma, ei raportti omien yhteisöjeni tuloksista.

Mikä on vielä epävarmaa?

Olen itse havainnut yhteisöissä tiedonvaihdon ja käytännön oppimisen piirteitä, mutta en ole esittänyt systemaattista aineistoa siitä, että tietty rakenne tuottaisi kestäviä kaupallisia projekteja. Tämän mahdollisuuden tutkimiseksi minun pitäisi havainnoida, jatkavatko jäsenet hyödyllistä toimintaa ilman järjestäjän jatkuvaa sisältöä, käyttävätkö he uudelleen yhteisiä resursseja ja syntyykö todellisia projekteja. Kaupallisissa projekteissa näyttöön pitäisi lisäksi kuulua osallistujien roolit, tehty työ ja taloudellinen lopputulos.

Mitä voin toistaiseksi päätellä?

Aloitin kysymällä, miten luoda yhteisö, jota järjestäjän ei tarvitse jatkuvasti ruokkia. Ajattelen yhä, että ihminen – osallistuvat ihmiset – on sen välttämätön osa. Wenger-Traynerien malli auttaa tarkentamaan tätä intuitiota: ihmiset tarvitsevat yhteisen alan, suhteet ja jotain, mitä he todella harjoittavat yhdessä.

Seuraava kysymykseni on, voiko tällainen yhteisö auttaa osallistujia myös kehittämään tuloja tuottavia projekteja, yksin tai yhdessä. En ole vielä valmis kutsumaan tätä valmiiksi liiketoimintayhteisön malliksi. Haluan mieluummin testata ajatusta käytännössä, seurata, mitä ajan mittaan tapahtuu, ja antaa määritelmän muuttua, jos näyttö sitä edellyttää.

Usein kysytyt kysymykset

Miten käytäntöyhteisö eroaa verkkoyleisöstä?

Yleisö voi kokoontua yhden ihmisen julkaisujen, videoiden tai ilmoitusten ympärille. Käytäntöyhteisö vaatii enemmän: ihmisillä on yhteinen ala, he ovat vuorovaikutuksessa ja kehittävät yhteisen tavan tehdä asioita. Sama alusta voi olla kummankin koti, mutta seuraajien määrä ei kerro, oppivatko jäsenet toisiltaan tai rakentavatko he yhteistä käytäntöä.

Mitä ala, yhteisö ja käytäntö tarkoittavat?

Ala on yhteinen aihepiiri, joka antaa osallistujille syyn välittää. Yhteisö tarkoittaa suhteita ja vuorovaikutusta, joiden kautta he oppivat yhdessä. Käytäntö on se, mitä he kehittävät ja käyttävät: kokemuksia, menetelmiä, työkaluja ja tapoja ratkaista toistuvia ongelmia. Wenger-Traynerin mallissa kaikki kolme ovat välttämättömiä; yksi osatekijä ei yksinään tee ryhmästä käytäntöyhteisöä.

Edellyttääkö käytäntöyhteisö muodollista koulutusta?

Ei välttämättä. Oppimista voi tapahtua, kun ihmiset keskustelevat todellisista ongelmista, vertaavat kokemuksiaan ja kehittävät työkaluja yhdessä. Se ei tarkoita, että muodolliset kurssit olisivat aina tarpeettomia. Minua kiinnostaa käytäntöön jo sisältyvä oppiminen, joka voi täydentää järjestettyä opetusta. Oikea tasapaino riippuu ihmisistä, heidän tarpeistaan ja työstä, jota he yrittävät tehdä.

Voiko käytäntöyhteisö auttaa jäseniä ansaitsemaan rahaa?

Ehkä, mutta tämä on kysymys, jota haluan tutkia, ei mallin todistettu vaikutus. Jäsenet voisivat löytää yhteistyökumppaneita tai kehittää hyödyllisiä resursseja yhteisen käytännön kautta. Todelliset tulot riippuisivat asiakkaista, sopimuksista, toimituksesta ja maksusta. Näitä vaiheita ei voi päätellä pelkästään aktiivisesta keskustelusta tai vahvemmista suhteista yhteisön sisällä.

Miten voisi testata, toimiiko yhteisö ilman järjestäjää?

Voisimme seurata, aloittavatko jäsenet keskusteluja, ratkaisevatko he ongelmia, dokumentoivatko he hyödyllisiä menetelmiä ja palaavatko he kertomaan tuloksista, kun järjestäjä tuottaa vähemmän sisältöä. Toistuvat havainnot kertoisivat enemmän kuin yksi vilkas keskustelu. Erillisen kaupallisen hypoteesin testaamiseen tarvittaisiin lisäksi näyttöä todellisista projekteista ja niiden tuloksista, ei pelkkiä kiinnostuksen ilmauksia.

Lähteet

• Etienne Wenger-Trayner ja Beverly Wenger-Trayner, Communities of Practice: A Brief Introduction, versio 15.4.2015. Kolmen osatekijän malli ja toimintojen taulukko on mukailtu tästä julkaisusta.